Y?n vaelluksella l?pi h?m?r?mets?in tuuli kylmyyden ja talven myrsky?? yli meid?n
jotka ratsastaen tulivat murskaamaan el?m?n ilossa ja valossa.
He, jotka ovat kuolemattomia.
Ikuiseen el?m??n suotuja kuten mekin, yksi synkk? myrsky H?nen liekist??n.
Me olemme H?nen pahuutensa sieluja, musta viikate niitt?en el?m?n ilossa ja valossa.
Kuin kylmyys ja talvi yli Suomen, me saavuimme pois menneest?,
ajasta jonne meid?n on kaipuu sill? sielt? siki?? ikuinen kuolema, tuhansien vuosien kunnian auer.
Meid?n valtakuntamme...
Me palaamme hallitsemaan korkeimmalla ja suurimmalla mahdilla, H?nen poikinaan, kuninkaina.
Pohjolan istuimilla.
Te, kuolemaan kahlitut joiden joukossa kerran kuljimme.
Teid?n verenne on virtaava!
Heikon rotunne h?p?isemille maille nousee tuli, H?nen liekkins? mustana roihuten.
Liekit nielev?t kotinne, el?m?nkylist? tuhkakyli?...
Me ratsastamme yli Kuolemananne.
Tuomiop?iv?n monumentteina ruumiinne, luina tuhkan mustaamina,
ovat kunnian muistoja vuosituhansia kylm?ss?, talven tuulissa valittaen keih?iden painona.
Me katsomme oli menness?mme, yli korpitantereiden ratsastuksen, polkuja joita Kuolemanne koristaa,
polkuja joita nyt vain suru kulkee muistojemme ilossa.
Niiden varsille el?m?nhylj?nneet luunne ovat ker?tyt.
Ikuisesti, kalpeina kuoleman muistoina.